Maalaistalojen pihapiirit

Länsisuomalaisen talonpoikaistalon pihapiiri oli isojakoon saakka usein asuin- ja talousrakennusten muodostama nelisivuinen umpipiha, joka oli jaettu kahteen osaan, asuntopihaan ja karjapihaan. Pihan kasvillisuus oli vaatimatonta, sillä kotieläimiä pidettiin pihalla tai kuljetettiin laitumilta karjasuojiin pihan poikki.

1800-luvun vaihteessa toteutetun isojaon jälkeen umpipihat harvinaistuivat, kun taloja siirrettiin pois kyläryhmistä omien peltoalueiden tuntumaan. Samalla myös rakennusten sijoittelu väljeni ja antoi myöhemmin tilaa myös puutarhalle.

Maalaistalon pihalla kasvoi yleensä kulutusta kestävä tannernurmi, joka ei vaatinut leikkaamista tai hoitoa. Tyypillisiä kasveja olivat alkuperäislajistoomme kuuluva ketohanhikki ja muinaistulokkaisiin kuuluvat pihatattaret ja piharatamo. 1900-luvulla yleistynyttä, Pohjois-Amerikasta kotoisin olevaa pihasauniota sen sijaan kasvatettiin meillä ensin vauraiden talojen pihoilla, mistä johtuvat sen kansanomaiset nimet kartanokukka ja herrainheinä. Ruohonleikkuukoneilla hoidettavat kylvönurmet yleistyivät pihoilla vasta 1950-luvulta alkaen.

Pihat olivat pitkään lähes puuttomia, sillä puuta tarvittiin rakennus- ja polttopuuksi sekä tarve-esineiden valmistamiseen. Pihoilla saattoi kasvaa korkeintaan yksi tai kaksi elättipuuta, jotka useimmiten olivat kuusia, koivuja tai pihlajia. Vielä 1930-luvulla oli tarpeen kehottaa tilallisia istuttamaan pihoilleen puita suojaksi auringon paahteelta ja kylmiltä tuulilta. Samaan aikaan alkoivat yleistyä myös pihateitä reunustavat puukujanteet, joihin otettiin mallia lähiseudun pappiloista ja kartanoista.

Ensimmäiset maininnat maalaistalojen kasvi- eli kaalimaista tunnetaan Etelä-Suomesta jo 1500-luvulta, mutta varsinaisesti kasvitarhat yleistyivät vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Humalaa kasvatettiin kuitenkin jo varhain, sillä sitä tarvittiin oluen panoa varten. Jo keskiajalla laki määräsi tilalliset kasvattamaan humalaa, ja humalasalot olivatkin yleinen näky maaseudulla aina 1800-luvun lopulle saakka, jolloin oluen teollinen valmistus alkoi. Tupakan viljely rakennusten lämpimillä seinustoilla tai lantatunkioiden laitamilla oli myös yleistä. Pihoilla kasvatettiin lisäksi eläinten ja ihmisten lääkintään käytettyjä kasveja kuten rohtoraunioyrttiä, isohirvenjuurta, koiruohoa ja rohtoliperiä, jonka uskottiin karkottavan pihasta niin käärmeet kuin rotatkin. Marjapensaat ja hedelmäpuut kotiutuivat maalaistalojen pihoille vasta 1900-luvulla.

Koristekasveja pidettiin maalaistalojen pihoilla pitkään turhuutena. Ensimmäisiä koristekasveja olivat luonnosta siirretyt kasvit, kuten kevätesikko, kullero, kannusruoho, maitohorsma, pietaryrtti ja valkokarhunköynnös eli elämänlanka. Yksivuotisista kukista suosituimmiksi tulivat ensin unikko ja kehäkukka. Vähitellen myös ukonhatut, akileijat, sormustinkukat ja ritarinkannukset löysivät tiensä säätyläispihoilta maalaistalojen pihoille. 1900-luvun alkupuoliskolla puutarhoista muodostui entistä monipuolisempia ja runsaampia: kasvitarhojen oheen perustettiin mansikkamaita ja rakennettiin taimilavoja. Kukkakasvien lajivalikoima laajeni ja myös koristepensaat, lehtimajat ja pensasaidat yleistyivät.

Maalaistalon pihapiiri

Maalaistalon eläimiltä aidattu puutarha Virroilla vuonna 1936. Lyyli ja Rauni Soininmäen kuvakokoelma.

Lähteet:

Ranta S. & Seppovaara J. 2003: Maatilan pihapiiri. Karisto Oy, Hämeenlinna. 
Ruoff, Eeva 2005: Maalaispuutarhojen kehitysvaiheita. Puistot ja puutarhat. Suomen kotiseutuliiton julkaisu.
Valonen N. & Korhonen T. 2006: Suomalainen piha. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.