Kansakoulupuutarhat

Koulupuutarha-aate syntyi Keski-Euroopassa 1800-luvun loppupuolella ja monissa maissa koulupuutarhojen perustamisesta säädettiin kouluasetuksessa.

Suomessa vuoden 1866 kansakouluasetuksessa määrättiin kasvitarhanhoidon opetus pakolliseksi opettajia valmistavissa seminaareissa. Kansakouluissa kasvitarhaopetus oli kuitenkin pitkään opettajien vapaaehtoisuuden varassa. Koulupuutarhat alkoivat yleistyä vasta 1910-luvulla, jolloin perustettiin erityinen kansakoulupuutarhurin virka. Puutarhuri Kalle Kalervo käynnisti maanlaajuisen koulupuutarhojen ohjaustyön ja koulupuutarhaliike levisikin nopeasti maan pohjoisimpiin osiin saakka. Vuoteen 1917 mennessä Hämeen läänin kouluista jo 66 %:ssa oli koulupuutarha ja 1920-luvulla koulupuutarhatoiminta oli Tampereella maan laajinta. Vuoden 1918 opetussuunnitelman mukaan koulupuutarhaan tuli kuulua oppilaiden viljelypalstojen lisäksi keittiökasvitarha, hedelmäpuu- ja marjapensastarha, taimisto ja peltokasvien koeviljelyalue. Myös kasvitarhan perustamis- ja työkalukustannuksia varten oli mahdollista saada valtionapua. Valtionavun ehtona oli, että koululle tai opettajalle kuuluvaa maata oli vähintään viisi aaria opettajaa kohden ja että alueelle oli istutettu vähintään 20 marja- ja raparperipensasta sekä viisi koristepuuta tai -pensasta.

Käytännössä koulupuutarhojen toteutustapa vaihteli opettajan aktiivisuudesta riippuen. Useimmiten jokaisella oppilaalla oli koulupuutarhassa oma noin 10 – 15 m2 suuruinen viljelypalsta tai opetusta annettiin opettajan omassa puutarhassa. Tällöin lapset saivat lisäksi siemeniä tai taimia viljeltäväksi kotipuutarhassa. Koulupuutarhassa kukin oppilas hoiti omaa viljelyalaansa myös kesäloman ajan. Jos oppilaiden koulumatkat olivat pitkät, saattoi opettaja huolehtia oppilaiden palstoista koululaisten loman ajan. Jos oppilailla oli kasvitarha kotonaan, opetusta voitiin antaa joko opettajan puutarhassa tai oppilaan kotona. Keväisin järjestettiin yhteisiä opetuspäiviä joko koululla tai kylittäin jonkun oppilaan kotona. Syksyllä pidettiin lopettajaisia, joissa tuotteet asetettiin näytteille, järjestettiin maistajaisia ja parhaita tuotteita palkittiin. Kansakoulunopettajat hankkivat yleisesti lisätuloja myymällä omasta, luontaisetuihin kuuluvasta puutarhastaan siemeniä, taimia ja muita puutarhatuotteita. Opettajan puutarhasta saattoi paikoin tulla jopa kauppapuutarhaa muistuttava yritys, joka vaikutti merkittävästi puutarhakulttuurin leviämisessä paikkakunnalla.

Koulukasvitarhoilla oli sekä kasvatuksellisia että taloudellisia tavoitteita. Puutarhatyön toivottiin kasvattavan lapsissa työhalua ja yritteliäisyyttä ja edistävän myös kauneusaistin kehittymistä. Luonnon havainnointia pidettiin hyödyllisenä menetelmänä kaikessa oppimisessa. Samalla toivottiin nuorena aloitetun harrastuksen kestävän aikuisikään ja ajan mittaan kohentavan kansan omavaraisuutta, terveyttä ja elintasoa.

Kaupungeissa ei aina ollut mahdollista perustaa kansakouluasetuksen mukaisia koulukasvitarhoja koulujen yhteyteen. Kansakouluikäisille lapsille perustettiin sen sijaan yhteisiä kasvitarhaviljelyksiä aluksi yksityisin lahjoitusvaroin. Tampereella kasvitarhakoulujen tavoitteena oli koota kesälomaa joutilaina viettävät koululaiset hyödyllisen ja terveellisen puuhailun pariin kaupungin keskustan ja sen houkutusten ulottumattomiin. Poikien kasvitarhakouluja perustettiin Pyynikille ja Tammelaan:

“Tyytyväisyys ja yleensä reipas mieli näytti pikkuviljelijöissä vallitsevan, eikä ihmekään, kun heidän kylvämänsä siemenet rupesivat näyttämään ensimmäiset oraansa maan pinnalla. Olihan hupaista nähdä kättensä työn rupeavan rehottamaan ja kasvamaan, ja olihan toivo saada korjata hyvät hedelmät työnsä palkkioksi. Oli nimittäin määrätty, että kukin sai kasvattamansa tuotteet itsellensä kotiinsa; sitä paitsi jaettiin yhteisviljelyksessä olleet perunat ansion mukaan palkinnon muodossa.”

Koululaisten kasvitarhakoulut helpottivat kaupunkilaisperheiden elämää ja toivat tervetullutta vaihtelua ruokapöytään. Kasvitarhakoulujen opettajat pitivät kasvatuksellisia tavoitteita yhtä tärkeinä:

“Mutta jos maalaislapsille on puutarhanhoidon tunteminen tärkeätä, niin kuinka paljon tärkeämpää se onkaan kaupunkilaislapsille, joista moni tuskin tietää edes ”kasvaako nakriit puus vai maas”, vielä vähemmin kuinka niitä viljellään, ja joille senvuoksi esim. kasviopin opetus on sangen abstraktista, kuten suurempien kaupunkien opettajat varsin hyvin tietävät.”

Perinnepihalla kasvaa sinikuusama ja suopayrtti, jotka ovat peräisin Vilppulasta Kotalan koulun puutarhasta. Opettaja Juhani Helon 1910-luvulla perustamaa koulupuutarhaa olivat aikalaiset kuvailleet paratiisin kaltaiseksi.

Kansakoululaiset perunannostossa

Kansakoululaiset perunannostossa. Vapriikin kuva-arkisto.

Lähteet:

Laaksoharju, Taina: Koulukasvitarhatoiminta 1900-luvulta nykypäivään Helsingissä. Kasvatus 1/2012, s. 63. Jyväskylän Yliopisto, Koulutuksen tutkimuslaitos. 
Kerro koulustasi, Koulupuutarha historiallisena ilmiönä. Viitattu 20.2.2014. Http://www03.edu.fi/oppimateriaalit/kerrokoulustasi/
Puutarha 10/1910 ja 11/1911: Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiö, Tampere.
Suomen kansanopetuksen tilasto. Valtioneuvoston Kirjapaino, Helsinki 1920.