Puutarhakulttuurin alkuvaiheita

Moniin Keski- ja Länsi-Euroopan maihin verrattuna suomalainen puutarhakulttuuri on varsin nuorta. Vanhimmat tiedot puutarhoista ovat 1400 -luvulta Turun seudulta. 1500-luvulla puutarhoja oli vain aatelisten linnoissa ja kartanoissa lähinnä Turun ja Viipurin alueilla.

1600-luvun lopulta alkaen muistiin merkittyä tietoa on jo enemmän. Esimerkiksi Turun akatemian professori Elias Tillandz julkaisi tuolloin kasviluettelon Turun seudulla kasvavista kasveista. Puutarhaviljelyn kehittymistä vauhditti 1700-luvun puolen välin tienoilla vallinnut hyödyn aikakausi, jolloin puutarhaviljelmiä alkoi ilmaantua kartanoiden lisäksi myös pappiloiden ja vauraiden kaupunkitalojen pihoille. 1700-luvun lopun suuria vaikuttajia olivat Turun akatemian professorit Pehr Kalm ja Pehr Gadd. He vaikuttivat enimmäkseen Lounais-Suomessa, mutta Gaddilla oli kasvikokoelma myös omistamansa Kaarilan kartanon mailla nykyisen Tampereen alueella. Hyötykasvien lisäksi Gaddilla kasvoi puutarhassaan koristepuita ja -pensaita. Perinnepihalla kasvaa jalokiurunkannusta, joka on peräisin Kaarilan kartanon lähistöltä ja on hyvin todennäköisesti Gaddin alueelle tuomia kasveja.

Kalm kuvailee suomalaista puutarhakulttuuria eräässä kirjeessään vuonna 1758 seuraavasti:

“..jos joitakin harvoja aatelisten puutarhoja tai Turkua yleensäkin ei oteta lukuun, on maassa äärettömän harvinaista nähdä yhtään ainutta hedelmäpuuta, eikä Suomessa ole yhdessäkään pappilassa kahteenkymmeneen vuoteen istutettu yhtään ainutta omenapuuta ja samalla tavalla on säätyläisten keskuudessa. Koko heidän puutarhanhoitonsa rajoittuu porkkanoihin, palsternakkoihin, kaaliin ja sokeriherneeseen ja monissa paikoissa puutarhanhoito päättyy juureksiin ja kaaliin.”

Toisaalta Gadd mainitsee vuonna 1761 puheessaan Ruotsin tiedeakatemialle vihannesviljelyn kehityksestä Suomessa, että hän oli monena vuonna nähnyt eräiden virkamiesten maatiloilla kasvavan melooneita ja arbuuseja, jotka painoivat 5-6 naulaa (noin 2-2,5 kg). Tämä on edellyttänyt jo kehittyneempiä puutarharakenteita, kuten lämpölavoja.

1800-luvulla puutarha-aate levisi yhä laajemmalle ja näkyi niin kaupunkeihin perustetuissa julkisissa puistoissa kuin yksityispihoillakin. Kartanoiden ja huviloiden lisäksi koristepuutarhoja ilmestyi maataloihin, tehdasympäristöihin, rautatieasemille, kanavien varsille, kansakouluihin, sairaaloihin ja vankiloihin. Suurimpiin kaupunkeihin perustettiin puutarhaseuroja ja -kouluja. Puutarhoissa käytetty kasvivalikoima moninkertaistui ja viljelytekniikat kehittyivät. 1900-luvulle tultaessa puutarhasuunnittelu perustui yhä mittavampaan maiseman muokkaukseen, mikä edellytti ammattitaitoista puutarhuri- ja suunnittelijatyövoimaa. Ammattilaiset tuotettiin aluksi maan ulkopuolelta, mutta hiljalleen ammattiväki suomalaistui, vaikka hakikin aluksi oppinsa Ruotsista, Saksasta tai Pietarista.

Pirkanmaalla varhaisimpia merkintöjä suunnitelluista puutarhoista löytyy Voipaalan kartanosta Sääksmäeltä. 1600-luvun alussa syntyneen Voipaalan kartanon Suomen oloissa harvinaisesta barokkipuistosta on säilynyt asemapiirustus vuodelta 1799. Puutarhan sommittelu perustui nelijakoon, jossa kasvimaakorttelit rajattiin kirsikkapuilla sekä karviais- ja viinimarjapensailla ja hedelmäpuut istutettiin tasavälein omiin kortteleihinsa. Puutarhat ympäröitiin Kalmin oppien mukaisesti suojaistutuksilla. Ainakin Sääksmäellä siis kasvatettiin hedelmäpuita jo 1700-luvulla. Voipaalan vuoden 1824 katselmuskertomuksessa mainitaan myös peruna-, kaali- ja maustemaa. Tässä vaiheessa kirsikkapuut olivat levinneet jo metsiköksi. Myös ”luumupensaat” ja karviaismarjapensaat mainitaan kertomuksessa. Voipaalan kartanosta perinnepihan kokoelmiin on saatu muun muassa kirsikkapuita.

Gaddin kasvatuskokeilut Tampereen Kaarilassa heijastuivat myös vastarannalla sijainneeseen Hatanpään kartanoon. Vapaaherra Hans Boije oli hankkinut kartanon omistukseensa 1700-luvun puolivälissä. Boije halusi puutarhansa edustavan valistusajan edistyshenkeä ja hän teki 30 puutarharenkinsä avustuksella monenlaisia viljelykokeita. Boije suunnitteli jopa silkin tuotantoa ja viljeli puutarhassaan valkomulperipuita mulperi- eli silkkiperhosen toukkien ravintokasviksi. Boije myös viljeli erilaisia mauste- ja vihanneskasveja, kuten melonia ja parsaa ja huomattavan varhain myös perunaa. Boije myi Hatanpään kartanon kruununvouti Gabriel Ahlmanille, joka ei tehnyt puutarhassa juurikaan muutoksia. Ahlman testamenttasi omaisuutensa Suomen Talousseuralle, jonka tuli käyttää omaisuuden myynnistä ja sijoittamisesta saadut korkotulot varattomien lasten alkeisopetukseen sekä maaviljelyn kohentamiseen Tampereen ympäristöpitäjissä. Testamenttivaroilla perustettiin myöhemmin myös Ahlmanin maamies- ja emäntäkoulu. Hatanpään kartanon mailla sijaitseva Tampereen kaupungin arboretum jatkaa vielä nykyisinkin alueen perinteitä puutarhakulttuurin edelläkävijänä.

Puutarha-aate on levinnyt Suomessa useimmiten vauraista yhteiskuntaluokista muun kansan pariin. Kartanoiden ohella myös pappilat olivat tärkeässä asemassa puutarhatietouden levittämisessä ja myöhemmin vaikutteita saatiin myös julkisista istutuksista. Viimeistään 1800-luvun lopulla alkoi torpissakin olla kasvimaita ja humalistoja, isäntien nurkantakuisia ja emäntien ikkunanaluspenkkejä. Puutarha-aatteen levittämisessä myös innokkailla harrastajilla on ollut merkittävä rooli.

Puutarhakulttuurin alkuvaiheita

Voipaalan kartanon pihapiiri muotopuutarhoineen ja humalistoineen. Kuva: ABFV: Vakuutus no. 3709. Voipaalan kartanon palovakuutus v. 1800.

Lähteet:

Aimo Nummi 1997. Puutarhakaupan historia. Monila oy.
Halme, Anna-Maija (toim.): Puistot ja puutarhat. Suomalainen puutarhaperinne. Suomen Kotiseutuliitto. Suomen Kotiseutuliiton julkaisuja A:11.
Ruoff, Eeva: Vanhoja suomalaisia puutarhoja. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu 2001.
Häyrynen, Maunu (toim.): Hortus fennicus. Suomen puutarhataide. Viherympäristöliitto ry, Puutarhataiteen seura ry, Forssan Kirjapaino, Forssa 2001.
http://www.tampere.fi/material/attachments/h/5mclBJkWi/Hatanpaa_raportti_Osa1_s1_24.pdf (viitattu 29.12.2013)